Myötätunnolla, itselleni

Olen viime päivinä miettinyt ihmisluonteen varjopuolia. Ulkopuolelta ne on helppo havaita, eikö?  Mutta on todella vaikea myöntää joitakin niistä olevan ihan itsellämme ja sitten kun ne tunnustamme, kiemurtelemme tuskissamme: Tällainenkö minä todella olen? Peilin kanssa ryveskelin huonouttani aikani ja ihmettelin, miten tästä kuopasta voi ikinä tulla pois, en parempaan pysty. Huokaisin, lähdin nettiä selailemaan ja heti oitis törmäsin tähän: itsemyötätunnon taito! Kuin lämmin aalto olisi pyyhkäissyt itseni läpi lukiessani aiheesta. Kirjankin sain varattua kirjastosta eli voi olla, että perästä kuuluu.

Löydän aika monta syytä historiasta, miksi olen hyvä auttamaan muita, rientämään heikomman tueksi ja avaamaan sydämeni, jos siitä vain joku toinen saa jotakin itselleen. Samalla koko elämäni kestäneellä reissulla olen näköjään usein unohtanut olla yhtä myötätuntoinen itselleni. Lähimmät ystäväni allekirjoittavat varmasti tämän väitteen, moni muu ei ehkä aavistakaan, minkälainen itsepiiskuri (joissakin asioissa) täällä kirjoittaa.

Kunpa useammin muistaisimme, että maailma on epätäydellinen, kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä ja kasvamista riittää meille jokaiselle. Valmiiksi emme tule, mutta kukkia voimme aina! Minä ja sinä, me.